Sen työn temppeli ulottuisi laajalle ja korkealle ja olisi niin valoisa kuin sininen taivas.
Toivomukset siinä temppelissä olisivat kuin puhdas rukous, ja sielu niin suuri kuin Jumalan ajatus, ja työ niin pyhää kuin luomistyö.
Ja rakkaus, rakkaus olisi kuin valkoinen enkeli ruusuisella pilvellä. Se koskettaisi kuin viileä vesi kuumia huulia ja hedelmöittäisi kuin perhonen ihanan kukan.
Taikka rakkaus antaisi kuuman, suloisen tuskan, sitoisi ihmiset aatosten avarilla kahleilla, hedelmöittäisi sielut synnyttämään ihanteita, joilla elämän suuret, ihanat sadut toteutettaisiin, ja sitten joskus onnen aalloilla leikkien laulettaisiin.
Ja sen nuorison taistelu olisi rumuuden vainoamista, mustien ihmisajatusten surmaamista omalla heleällä iloisuudellaan. Suurin saduin ja ihannesoitoin se loihtisi pois ihmisten pahuuden ja rakentaisi temppelit, äärettömät kuin itse maailmankaikkeus, ja palvelisi Jumalaa kaikkijanoovalla sielullaan!
Kiuru visersi korkealla ja kirkon kellot kumahtelivat syvään ja rauhaisasti; nuorison ajatukset lauloivat ylistysvirttä.
Mooses jatkoi:
— Mutta minä en uskalla näistä puhua, kun näen teidän tuttavat kasvonne, kalpeat ja kulmikkaat, väsyneet ja rumat. Sellaisina me olemme rakkaat toisillemme. Emme huolisi liittoomme uusia ja loistavia. Näin me kuulumme yhteen, elämme, kärsimme, rakastamme ja vihaamme. Ja ennen kaikkea, te omat, taistelemme! Vaikkeivät aseemme ole paljoa paremmat hiilihankoa!
Liikahdus aaltoili nuorison parvessa. Nyt he jälleen tunsivat seisovansa jaloillaan ja hengittävänsä Kivistömäen ilmaa.
— Niin kömpelö, puoleton ja musta on oma henkinen minämme. Korkeintain voisimme sen avulla kohennella hiiliä sen raudan ympärille, jota nykyaika ahjossa paahtaa.