Mutta lietsokaamme, niin että tuli kipinöinä ilmoille suitsuaa ja rauta sulavana ahjosta temmataan ja kovemmilla pihdeillä kuin meidän pidellään ja valmiiksi aseeksi taotaan, jaloksi ja puhtaaksi aseeksi.
Lietsokaamme, se on meidän tehtävämme, meidän nuorten, joilla ei kovia aseita ole.
Lietsokaamme niin, että matalien, ahtaitten ja likaisten komeroittemme seinät hajoavat ja liekkiin leimahtavat. Lietsokaamme niin, että rintamme paisuu ja kättemme jänteet vahvistuvat ja kirves kädessämme huimasti heilaa ja aatoksemme suunnittelee suuret honkaiset majat, laajat akkunat, sirot istuimet ja puhtaat lattialaudat!
Lietsokaamme niin, että työmme on kerran omaa ja se oma on kuin uskonto, joka itselleen kirkon rakentaa.
Vaan ei synny työn kirkko eivätkä korkeat majat, ellei sielumme ole suuri ja voimakas!
Te omat ja nuoret!
Kasvonne ovat kalvakkaat, hartianne kapeat ja koukkuiset ja askeleenne hoippuroivat. Majanne on matala, työnne orjuuttava, katseenne samea ja sielunne asuu sumussa.
Lietsokaa, jotta ahjosta kipinät kirpoavat ja liekki hulmuna valaisee työpajan ahtaat sopukat. Silloin katsokaa ja oppikaa, kunnes voitte takoa uuden, avaran pajan! —
Puhujan viimeiset sanat "avaran pajan!" kajahtivat Kivistömäen kalliosta metsään ja metsästä kuuli jäin sydämiin, joissa puhe oli sytyttänyt hehkuvaa tulta.
Veronika laskeutui jyrkkää polkua alas Talvelan puutarha-aitaan saakka ja pujahti pikkuportista sisään. Kotona hän sulkeutui huoneeseensa tahtoen säilyttää sielussaan kaikuvan äänen, kuunnella sen sointuja, neuvotella ja kysellä. Mutta mitä hän kyselisi? Hän tunsi, miten sydän elämän riemusta löi ja suloinen tunne täytti sielun: — elämä on ihanaa, sillä on suuret satunsa! — Rakkaus antaisi kuuman, suloisen tuskan, sitoisi ihmiset aatosten avarilla kahleilla, hedelmöittäisi sielut synnyttämään ihanteita, joilla elämän suuret sadut toteutettaisiin. — Nuori, sointuisa ääni kaikui hänen korvissaan. — Mitä hän lienee tarkoittanut sillä, että vain joskus onnen aalloilla laulaen leikittäisiin? Sitte joskus! — Veronika punastui ja salamana välähti hänen sielussaan ajatus: olisiko se rakkautta, jota tunnen? Hän hymyili omaa rohkeata miellettään. Olkoon, päätti hän, on niin somaa ajatella häntä. Kuinka hän sanoi? — Rakkaus olisi kuin valkoinen enkeli ruusuisella pilvellä. Se koskettaisi kuin viileä vesi kuumia huulia ja hedelmöittäisi kuin perhonen ihanan kukan.