Kivistömäellä laulettiin ja lempeänä sointuna se säesti Veronikan sunnuntaista mielialaa. Ulapan tuuli leyhytteli akkuna-verhoja, ja raittiina, ruusun tuoksu siivillään, se suuteli uinailevan tytön huulia. — Se hedelmöittää kuin perhonen ihanan kukan, — ajatteli Veronika. — Mooses Härmälä, — kuiskasi hän sydämensä syvimmässä sopessa.
KAIKKIEN KOTI.
Vuosikauden oli Veronika ollut kotona, kun hän syksyllä sai isänsä taivutettua ja pääsi Alman luo. Hänen aikomuksensa oli käydä kutomakoulua ja oppia käsitöitä, mutta sen ohella hän toivoi pääsevänsä selville monesta asiasta vanhan ystävänsä Alman avulla.
He astuivat käsitysten vilkkaasti jutellen aivan kuin olisivat kahden kulkeneet pääkaupungin katua.
— Kuinka sinä tulit ensin ajatelleeksi rakentaa "kotia"? Siitä et ole koskaan kertonut, — sanoi Veronika.
— Katsos, ihmisellä on toisinaan tilinhetkiä, ja minulla on ollut niitä monta, mutta niin vaikeaa kuin se, joka minut pakotti tekemään, mitä sitte tein, ei minulla ole ollut.
— Kerro, hyvä Alma!
— On oikein nautinto saada joskus sanoa, mitä on täytynyt vuosikausia pitää omana salaisuutenaan, ja minä olen onnellinen, että sinä olet olemassa. —
— Alma kulta, — Veronika puristi hänen käsivarttaan.
— No niin. Minä jouduin taas kerran tilin hetkeen. Nuoruuteni oli mennyt hapuilemiseen, joukon mukana kulkemiseen, olin ollut sokea. Ensimmäiset harmaat hiukset pysäyttivät kulkuni; minä katsoin taakseni ja huomasin, että elämäni oli ollut tyhjä. Tyhjä rakkaudesta, työstä, ystävistä. Olin vanha naishupakko, jolla ei ollut ketään oikein omaa, ei mitään jalansijaa; ei kukaan kaivannut — — ei tarvinnut minua. Vertasin itseäni muihin ja silloin huomasin kauhistavan yhtäläisyyden kaikkien minun tapaisteni naisten elämässä. Kaikkialla sama ammottava tyhjyys. Oli katkera hetki huomata, kuinka paras elämä oli tyhjiin rauennut ja tuntea jäsenensä usein uupuneiksi, ajatukset nukkuneiksi, sydän haluttomaksi. Tuli sitten muuan sysäys. Minä jouduin erääseen oikeusjuttuun. Se koski sellaista siveellisyys-asiaa ja lapsen salaamista ja muuta sellaista — — — sinä tiedät. Silloin avautui elämän suuri synkeä puoli silmäini eteen, uusi kärsimysten maailma, ja minä huumaannuin ja kauhistuin. Elämä heitti vaikeita arvoituksia sieluparkani ratkaistavaksi ja uhkasi tuhota henkisen minäni, tuomita, murskata ja kirota, ellen kykenisi vastaamaan. Silloin aloin lukea, kirjoittaa, toimittaa lehteä; tulin hyvin tunnetuksi, huusin itään ja länteen, sain hengenheimolaisia; pidin paljon melua ja nostatin — pölyä. Lopulta se puhuminen ja pauhaaminen alkoi itseänikin ellottaa. Lakkasin. Olin oppinut uuden totuuden: puhu vähän, tee kaikki, mitä voit elämälläsi. Mutta miten, miten? Jumalan nimessä! Se tuotti minulle polttavaa tuskaa, sillä huutavat vääryydet, rumuus ja kehnous huusivat minulle: tule tänne, jos uskallat, käy taistosille! Missä on sinun elämäsi voima, sielusi valo, jolla meidät tukehutat? Mitä voit sinä yksin meitä vastaan? Me tukehutamme sinut. Silloin syntyi minussa uhka, ja minä huusin pimeyteen unettomina öinäni sieluni syvyydestä: minun täytyy, kuulkaa te näkymättömät henget, minun täytyy! Sitten tapasin eräänä päivänä koulusta tullessani nuoren, itkevän naisen. Kysyin häneltä: — Mitä te etsitte? Sillä hän katseli rakennuksia, ihmisiä ja näytti hätääntyneeltä.