— Minä en tiedä, minne menisin, sanoi hän. Tulin tänne palvelukseen, mutta kun menin sinne ilmoitettuun paikkaan, ei siellä otettukaan, ja nyt en tiedä, minne menisin. Ei ole rahaa eikä tuttavia, enkä pääse täältä pois. Kun olisi koti! — sanoi hän niin haikealla surulla, että sydäntäni vihloi. "Kun olisi koti." Se lause soi minun korvissani monta päivää, ja tyttö pienessä keittiössäni oli aina muistuttamassa samaa asiaa. Silloin minulle selvisi. Se tuli eräänä sunnuntaiaamuna auringon säteitten mukana. Se oli kodin aate, sellaisen kodin, johon kaikki saisivat tulla, jotka tahtoivat valoa, puhtautta, hilpeää mieltä, — niin, aatteiden koti! Ja silloin alkoi elämäni. Minä puuhasin aamusta iltaan, tunsin voimieni kasvavan työn mukana, näin kotini seinien nousevan ja uskoin, uskoin ihanteeni toteutuvan, ja kun se oli toteutunut, kiitin pimeässä yössä näkymättömiä henkiä ja itkin ilosta. Se ilo muuttui elämäni soitannoksi. Mutta minä olin vieläkin yksin. Minun täytyi taas puhua. En enää toreilla enkä suurille joukoille, vaan yksitellen, valituille. Näytin julmuutta, pimeyttä, vääryyttä ja kurjuutta, koko mustan synkän kuilun kansankerrosten välillä. He näkivät minun silmilläni, kuulivat minun korvillani, ja nuoriso syttyi, tuli avukseni, toi eloa, iloa ja toivoa, kultaseni, toivoa! Minun toivoni on heissä!
— Alma kulta — — — minä — — —.
— Älä sano mitään. Minä olen taas puhunut sellaista, mitä ei saisi oikeastaan julkilausua, ehkä vaan ajatella, tehdä.
— Alma!
— No!
— Minäkin olisin onnellinen, kun saisin tehdä työtä niin paljon kuin jaksaisin, oikein raataa ja aamulla kiireesti nousta ja pukeutua ja vasta illalla iloisena mennä nukkumaan. Sellainen elämän täyteläisyys on vaan sinun luonasi. Kotona — — —.
— Missä tahansa. Elämä ei tosiaan ole helppoa; varani ovat sulaneet sangen vähiin. Usein en tiedä, miten vekseleistä ja koroista selviydyn. Kun puhun "ystävilleni" rahamiehille, näes, hymyilevät he ja kohottavat hartioitaan. Vihamieheni ja pärjääjäni keksivät juttuja toinen toistansa kummempia minusta ja "kodistani". Kaupungilta saan kannatusta. Mikä tässä muuten valaisisikaan? Kaikkein pahinta on kuitenkin tämä meidän pimeä aikamme. Jaa, jaa, kuka tietää.
Ystävykset kääntyivät rantakadulle ja poikkesivat laajaan pihaan, jonka taustalla oli koruton puurakennus ja sen portaitten otsikossa "Kaikkien koti" suurilla kirjaimilla. Laajat akkunat ja leveät ovet, aurinkoinen kutsuva tunnelma hymyili "kodin" ympärillä. Hanki käytävien välillä oli puhdas ja eheä. Ei ainoakaan ilkivaltainen jalka ollut sitä rikkonut eikä talvineiden puhdasta vaippaa tahrinut. Koivut pihassa olivat pukeutuneet valkoiseen huntuun ja rautaiset tikapuutkin upeilivat hienoissa hepenissä. Taloillakin voi olla sielu, luonne; tämän rakennuksen luonne oli hymyilevä, vapaa, hiukan leikkisä.
Alma ja Veronika menivät sivukäytävästä, joka vei Alman omiin huoneisiin toisessa päädyssä.
— Ah! — huudahti Veronika, kun he astuivat Alman huoneisiin. — Täällä on sinun sävelesi, luulee saaneensa siivet, ei tunne seiniä, vaan avaruutta, merta, valkoista merta! — Veronika heittihe vanhaan, leveään kiikkutuoliin rennosti, kädet niskan takana, silmät ummessa. — Täällä on hyvä olla. En ole milloinkaan tuntenut tällaista elämän keveyttä!