Alma nyökkäsi.
— Niinhän ne sanovat, jotka täällä käyvät. Nyt en minä joudu juttelemaan. Tässä on suuri läjä postia, "Valon Viestin" korehtuuria ja käsikirjoituksia, tilauksia ja senkin seitsemän tiliä!
Alma istui lavean pöytänsä ääreen ja hukkui papereihinsa.
Veronika lähti kotia tarkastamaan. Hän nousi uteliaana salin parvekkeelle ja oli hämmästyksestä huudahtaa.
Siellä istui punaposkinen, hyvän näköinen mies paikaten tallukkaa. Mies hymyili ja sanoi:
— Jooseppi, — ja käänteli tallukkaa. Veronika näki tyynyn ja olkipatjan lattialla.
— Jooseppi asuu täällä? — sanoi Veronika ja naurahti.
Joosepin toinen jalka oli paljas ja toisessa oli tallukka. Housun lahkeissa hepsutti risoja, mutta karvalakki päässä oli ehyt.
Veronika laskeutui alas jyrkkiä portaita ja nauroi sydämessänsä. Jooseppi oli tosiaan onnellinen mies, osasi hymyillä ja paikata tallukoita juhlasalin parvekkeella, missä muuten kuunnellaan, miten sieluja paikataan. Hän meni kirjaston kautta pihaan, jossa aurinko kimalteli valkoisella hangella.
Pitkä mies hakkasi polkua pienellä leikkilapiolla, totisena ja synkkänä kuin olisi rakkaansa hautaa umpeen luomassa. Veronika hymähti taas itseksensä. Tuo synkkyys, miehen kalpeus ja huikea pituus oli niin hullunkurisen muodotonta tällä kapealla, aurinkoisella polulla.