— Oletteko tekin kodin ihmisiä? — kysyi Veronika.
— Minä pidän kunnossa pihaa ja teitä, — sanoi mies suoristuen entistä pitemmäksi ja luoden korkeudestaan Veronikaan värittömän katseen.
— Lieneekö tuo viisaskaan, — ajatteli Veronika ja raotti ovea pujahtaakseen sisään.
— Nyt olen tavannut kaksi merkillistä ihmistä,— sanoi Veronika
Almalle.
— Joosepin ja Mandan, — sanoi Alma päätään papereista nostamatta.
— Ei, vaan Joosepin ja pitkän miehen.
— Pitkäksi häntä sanotaan.
— Miksi he ovat niin kummallisia? Toinen minua naurattaa, toinen säälittää.
— Joosepista en tiedä, mistä hän on tullut, eikä hän itsekään ole siitä selvillä. Hän vaan kerran ilmestyi tänne hymyilyineen ja tallukoineen. Hän on hyvä ja rehellinen. Pitkä on traagillinen henkilö, palveli eräässä maatalossa renkinä pienestä pojasta saakka ilman palkkaa, luotti isäntäväkeensä, rakasti heitä kuin omiaan ja luuli saavansa olla heidän luonaan vanhaksi jouduttuaankin. Hän sairastui ja ajettiin maailmalle. Se koski häneen kovasti.
— Sinä olet ottanut hänet suojaasi.