— Ei suinkaan Alma Borg ole teille ensinkään kertonut, miten täällä ensimmäiset sunnuntait elettiin kodin vihkimisen jälkeen, — puhui nuori tohtori. Täällä oli väkeä aamusta iltaan salit ja portaat täynnä. Olka olkaa vasten ja kylkimyyrää tungeskeltiin, kuunneltiin, puhuttiin ja pohdittiin, hikoiltiin ja huudettiin eläköötä. Silloin ne laitettiin kurssit jos jonkinlaiset, perustettiin osuuskaupat, keittiöt, kirjastot, seimet ja tarhat! —
— No, älähän nyt, et sinä kaikkea voi luetellakaan. Tämä koti on paras kaikista kodeista. Ellei nälkä ajaisi välillä kaupunkiin, makaisin yönikin Pitkän ja Joosepin kanssa lehterillä, — puhui Eliel.
Arkkitehti naurahti. — Minä olen ollut täällä monta sunnuntaita syömättä.
— Niin, mutta Veronika, oletko sinä kuullut, että Moosesta on vedetty koville. Hän on kehoittanut Hallimajan poikia jäämään pois asevelvollisuuskutsuista, — sanoi Uriel.
Veronika sävähti punaiseksi halusta saada kuulla enemmän. — Hän on ollut toista vuotta poissa Hallimajasta. Kuinka hän — — —?
— On lähettänyt paimenkirjeitä. —
— Aijai, sitte on paras pysyä poissa Hallimajasta, — sanoi arkkitehti.
— Se on vietävän poika, se Mooses. Osakunnassa hän puhuu kuin mies, — kiitteli Eliel.
— Kuin mies, et sinä aivan oikeaan osannut. Hän puhuu niin, että päätä huimaa ja korvat humisee! — intoili Uriel.
— Ja niin, että katto nousee ja lattia notkuu, — jatkoi Ora ivallisesti.