— Hurraa! — huusivat pojat meluten ja anastivat häneltä tarjottimen.
— Nytkö sinä vasta suvaitset tulla, kun me olemme rakentaneet tänne kodin? — sanoi Uriel, pitkä, kaunis nuorukainen.
— Tervetuloa! — Eliel kumarsi.
— Mistä te olette tänne eksyneet? Teistä ei kukaan ole mitään puhunut, — ivasi Veronika.
— He ovat hyvin tärkeitä. Heidän pitää huutaa ja taputtaa käsiään, — sanoi Ora.
— Me olemme yhtä tärkeitä kuin Jooseppi ja Pitkä, — väitti Eliel.
— Erehdys. Jooseppi kantaa puita ja Pitkä sytee polkuja. Te olette kai vaan tiellä.
— Ei, me olemme kaikki Mandan hyvässä suosiossa.
— Äläppäs nappaa, — ärähti Heikki. — Jooseppiahan Manda rakastaa.
— Olisitpa sinä ollut täällä kodin vihkiäisissä, niin et kysyisi, mitä me täällä teemme. Katsos, me olemme vaan sen joukon vaahtoa, emmekä sentään ole tyhjiin lauenneet, —: sanoi Eliel vakavissaan.