— Minä en tiennyt täällä ketään olevan. Tämä on kuin taikaa. Täällä sykkii! — Veronikan sydän sykki.
Nuoret löivät kättä.
— Tekin vielä sykitte, — sanoi arkkitehti puoliääneen.
— Alan aavistaa.
Toinen opettaja tuli ja alkoi laskentoa. Miehet tarkkasivat jännitettyinä, kuinka vaikeat kysymykset, joita he kömpelöillä keinoillaan olivat itsekseen yrittäneet selvittää, nyt kevyesti kuin leikitellen, ratkaistiin. Leveä tyydytyksen hymy levisi jännitetyille kasvoille. Helpotuksen ilme vaihtui pian innoksi, kiihkeäksi kiireeksi saada ratkaista ja selvitellä yhä uudestaan ja uudestaan koetella voimia, taistella aina voitto mielessä.
He olivat kaikki irti maasta, ottivat kiinni jokaisesta sanasta, erottelivat, sommittelivat ja sulattivat yhteen. He eivät nähneet opettajaa. He näkivät vaan numerot, kuulivat sanat ja ne painuivat mieliin kuin kynän piirros vahatauluun.
Se into tarttui opettajaankin, nosti hänet siivilleen. Hän ajatteli nopeaan, elävästi ja selvästi, sai kuvia ja esimerkkiä siinä tuokiossa, antoi ne välittömästi, rakensi varmasti ja johdonmukaisesti ja näytti lopullisen tuloksen.
Veronika haettiin yläkertaan. Hänen piti keittää teetä. Jotakin lämmintä, uutta ja voimakasta pulppuili hänessä. Hän ei itsekään tajunnut — — — mutta hänen piti hypähtää yhdellä jalalla ja hyräillä.
Tee höyrysi tarjottimella, ja voitokkaana hän vei sen Alman huoneeseen.
Sinne olivat tulleet opettajat alhaalta salista ja lisäksi Ora ja
Veronikan koulutoverit Eliel ja Uriel.