— Kuulkaahan nyt, neiti Musiikki ja Lemmenleimu, mitä te nyt olette, — sanoi Alma. — Viekää kaikki nuo hynttyynne Veronikan huoneeseen.
Pieni huone täyttyi harsoista, joita leikeltiin ja poimuteltiin.
Alma kuiskasi Veronikalle: — Älä puhu Mandasta mitään. He eivät tiedä, kuka on aurinko.
Neiti Musiikki, kuten häntä kodissa sanottiin, meni laulukuntaa harjoittamaan. Pian kuuluivat miesten karmivat ja naisten kimakat äänet urhoollisesti vetävän
"Voi äiti parkaa".
Alma huusi:
— Veronika, menehän alas kysymään, voiko arkkitehti Allas vielä ensi viikon opettaa piirustusta! —
Veronika ei tiennyt, että siellä alhaalla oli muita kuin laulajat. Hän juoksi uteliaana alas rappusia ja näki ovien lasista salin täynnä kumaraisia hartioita ja ahkeraan työhön painuneita päitä. Harpit pyörivät hitaasti ja kömpelösti paksuissa hyppysissä. Leuat ja kielet seurasivat kynien liikkeitä, koko jäntterä ruumis näytti olevan vaan harpin hienoa kärkeä varten.
Nuori mies seisoi luokan edessä. Hän tuli varpaillaan Veronikan luo kirjastoon.
— Kyllä minä opetan heitä koko talven. Koko ikäni opettaisin, jos tuollaista intoa riittäisi, — vastasi arkkitehti.