Liina sidottiin Veronikan silmille ja kukin sai koskettaa hänen kämmentään.
Hely ja Esa koskivat yht'aikaa.
— Liian monta. Yksi kerrallaan, — sanoi Veronika. — Mooses! — huudahti hän samassa, kun Mooses puristi omaansa koko käden. Veronika oli hämillään, sillä nyt hän oli ensi kerran maininnut häntä nimeltä.
Moosekseen se vaikutti kuin taikajuoma. Hän loi Veronikaan kiitollisen, loistavan katseen. Neljä nuorta ihmistä säteili onnea ja nuoruuden suloa. He elivät hetkessä, iloitsivat toinen toisistaan, unohtivat ikävän ympäristönsä, kuuman, kolisevan ja likaisen rautatievaunun.
— Me piiritämme vihollisen linnan heti, tutkimme sen varustukset ja sitten ensi sunnuntaina teemme rynnäkön ja otamme kaikki sotajoukot vangiksi ja panemme ne vannomaan uskollisuuden valan toiselle hallitukselle. Tämä on minun suunnitelmani, — puhui Esa.
— Hyväksytään! — huusivat toiset.
— Minä tuon vartiojoukoksi kaikki meikäläiset, — lupasi Hely katsoen
Veronikaan.
Veronika sävähti ja tunsi olevansa syrjäinen toisten innostuksessa, ei niin lähellä sitä suurta yhteistä asiaa ja omaa maaperää, kuin nuo toiset. He omistivat sen niin varmasti ja luonnollisesti kuin joku omistaa puun hedelmät, kun itse on sen istuttanut, sitä hoitanut ja sen juurella levännyt, haaveillut jo ennenkuin sen hedelmiä syönyt. Hän muisti, mitä Alma oli sanonut, ettei hän vielä tajunnut sitä soittoa, joka oli pohjasävelenä kodissa. Mutta ei, kyllä hän sitä jo tajusi ja vielä lisäksi hän kuunteli sitäkin säveltä, joka soi kalpeitten lasten silmissä.
— Veronika, — lausui Mooses hyväilemällä nimeä — ja Hely, te keräätte kaikki nuoret tytöt, kehräätte, kudotte, laulatte, soitatte ja opetatte viljelemään elämän kauneutta. —
— Sen me teemme! — huudahti Hely, ja Veronika punastui innosta.