— Kättä päälle! — Esa vaati tyttöjen kädet. — Mooses erottaa. Tästä ette nyt pääse yli ettekä ympäri.
— Ei ole tarviskaan. — Hely heitti somaa päätään ja hymyili.
— Se on tehtävä ja paljon muuta, — sanoi Veronika. Hänen äänensä oli vakava.
* * * * *
Juna vihelsi kimakasti. Nuoret nousivat kaikki, pitivät toisiaan käsistä, katsoivat silmiin hymyillen ja nyökäyttäen äänettömän sopimuksen.
— Hallimajan asema! — kuului huuto ulkoa.
— Minä kuulun nyt heihin! — päätti Veronika, ja se päätös teki hänet isänsä näköiseksi. Voiman leima säteili silmissä, väreili suupielissä ja heijastui koko olennosta.
HALLIMAJASSA.
Veronikaa hyristi kylmä pakkanen kuumasta vaunusta tullessa, ja kiireesti hän juoksi äitiänsä vastaan, joka odotti toisen luokan kohdalla.
— Mamma! — huusi hän heittäen tavaransa sillalle ja syleili äitiään. — Almalla oli niin paljon puuhaa, ettei hän vielä ehtinyt, käski sanomaan terveisiä ja tulee vasta joulu-illaksi. —