He olivat tulleet pienen hevosen luo. — Kas, mikä otus tämä? Kuulehan,
Talli-Ville, kenen tämä on? —
— Patruuna sanoo, että se on ryökinän, — sanoi poika naurahtaen.
— Mamma, onko se minun? —
— Onhan se, pappa hankki sen sinulle joululahjaksi. Veronika halasi ja taputteli ponia. — Voi, kuinka tämä on soma ja lysti, ja että pappa joutuu ajattelemaan tällaista otusta ja minua, se on sentään kaikkein sominta. On taas ihanaa tulla kotiin! Täällä on kuin kaupungissa, loistavat sähköt ja voihkivat tehtaat. Tuntuu oikein kodikkaalta kuulla sahan viuhumista ja särisemistä ja koneitten jymyä tehtaassa. Voi, mamma kulta, kuinka minä olen iloinen!
Sinertävän valkoisena hohti lumi Talvelan puutarhassa ja sähkölamppujen valo loihti salaperäisiä, häälyviä varjoja käytäville. Maassa, puissa, ilmassa oli kimmellystä, kun pehmeät lumihaahtuvat tuprusivat alas puista.
— Täällä on ihanaa! — huusi Veronika ja juoksi edellä sisään.
Äiti katseli uteliaana hänen outoa vilkkauttaan, mutta rauhoittui, kun näki tyttärensä loistavat silmät ja terveyttä ja elämänhalua uhkuvat kasvot.
— Täällä on laajaa ja komeata, äiti, oikein sellaista leveää ja tukevaa, joka pysyy ja elää satoja vuosia.
— Veronika, niinhän sinä puhut, kuin jostakin oudosta linnasta, — sanoi äiti moittivasti.
— Minkä minä sille teen? Se vaikuttaa minuun, kuinka sanoisin — — — historiallisesti. Muualla, missä liikun, ei ole tällaista. Minä tulen aina juhlalliseksi, kun pitkien aikojen päästä astun tähän saliin. Eikö sinustakin, mamma, kaikki nämä rokoko-esineet, tuolit, pöydät, peilit, kruunut ja seinämaalaukset manaa esiin haamuja menneisyydestä? Näitten keskellä liikkuu kuin näyttämöllä. Ei muuta puutu kuin peruukki, korkeat korot, leveäpoimuiset hameet ja puuteri.