— Kuinka sinä nyt tähän johdut?
— Älä suutu, mamma, tämä sali olisi monen mielestä taiteellinen kokonaisuus, johon pyrkivät, mutta —.
— No, jätä nyt!
Veronika alkoi itsekin huomata liioitelleensa, ja iloisuus laukesi hiljalleen. Omatunto soimasi hänen vieraantuneen äidistään, ja rauhattomana hän juoksi huoneesta huoneeseen. Isän huone oli aina ollut kielletty, pyhä paikka, ja nytkin tuntui juhlalliselta istua kirjoitustuoliin.
— Ei, mutta tuleppas katsomaan, mamma, kun isän kynätelineessä on minun vanha nauhani, juuri samanlaisena kuin minä sen kerran kurillani siihen sidoin. Katsos nyt, kuinka hullunkuriselta se siinä näyttää!
Äiti ei katsonut, vaan käänsi päänsä pois. Veronika meni hänen luokseen.
— Mamma!
— Etkö sinä sitä ymmärrä? Tähän pöytään ei kukaan muu saa kajota paitsi minä. Kerran yritin ottaa pois nauhan. Hän laski kätensä kädelleni katsomatta minuun. Nauha on saanut olla.
— Voi, mamma, mamma! — Veronika heittäytyi äidin syliin ja itki, itki pois oikullisen tuulensa. Nyt hän vasta oli kotona.
Vasta illallisella Veronika näki isänsä. Hän oli muutamassa kuukaudessa muuttunut vanhaksi mieheksi, harmaantunut, ja kasvoille oli ilmestynyt syviä ryppyjä.