— Menetkös siitä! — Täti hutaisi pyyhinliinalla. — Aina se lapsi on metkuja täynnä; koska ihmistyykään? — Täti oli itkeneen näköinen, eikä hän uskaltanut Moosekseen katsoa, sillä silloin alkoivat kyyneleet herua. — Että sinun nyt sitte pitää taas lähteä maailmalle, — puhui hän Moosekselle häärätessään "kädenalaisessa". — Herra tiesi, näemmekö enää toisiamme! — Tämä oli tädin tavallinen hyvästijättöpuhe, ja sen hän alkoi jo päivää ennen, kuin lapset kotoa lähtivät.
— Eihän tädin vielä tarvitse kuolemaansa ajatella.
— Ainahan ihmisen pitää olla valmis astumaan Herran eteen. Ja olisinhan minäkin, mutta sitte aina tuppaan ajattelemaan tuota Melua. Kuka senkin hoivaisi, jos minutkin vielä pois otettaisiin. — Mooses ei yrittänytkään väitellä.
* * * * *
Kun päivällinen oli syöty, touhusi Melu peilin edessä, asetteli puseronsa poimuja, nyki hamettaan edestä alemmaksi, veti selkänsä kenoon ja röyhisti rintaansa. Hattua sovitettiin suoraan ja vinoon, otsalle ja väliin ihan niskaan. Niskassa se näytti somimmalta Melun mielestä, ja sinne hän sen neulalla iski. Kellertävä letti heilahti selässä, ja käherretty tukka tuprusi otsalla. Hän nyrpisti suutaan ja irvisti kuvalleen, kääntyi äkkiä kantapäillään ja huusi Moosekselle toiseen huoneeseen: — Nyt mennään jäähyväisvisiitille!
— En minä viitsi.
— Niin muutkin tekevät ja me menemme Melinille Esan luo.
— Eikä mennäkään.
— Sinä olet jörö.
— Vaikka vaan.