— Kun olen aivan yksin, niin minä haaveilen.
— Mitä sitte?
— Kuvittelen olevani patruunan tytär, Veronika, ja patruuna on sanovinaan: Melusina, eikä Melu, niinkuin kaikki muut minua haukkuvat; Melusiina, sanoo hän, sinä olet minun rakkain lapseni. Minä annan sinulle oman kamarin, missä on silkkiset oviverhot, pehmoiset, taivaan siniset, ja akkunauutimet niin hienot kuin hämähäkin seitti. Seinillä pitää olla ihania tauluja paratiisista, ulkomaan kaupungeista, Romeosta ja Juuliasta ja kauniista rakastavaisista. Vuoteeni kohdalla olisi äitivainaani siunaava kuva ja enkeli. Sitten minä pukeutuisin vaalean sinisiin, saisin samanvärisen hatun, päivän varjon ja kengät. Mikä minut silloin erottaisi hänen omasta tyttärestään, sanoppas!
— Sinä olet hupakko! — tiuskasi Mooses.
— Ei sinulle pitäisi koskaan puhua mitään, — sanoi Melu pettyneenä.
Mooses katui tylyyttään ja sanoi lempeämmin: — sinä olet lapsellinen.
— Niin sinä aina sanot, kun en ole sinun mieliksesi. Mutta minäpäs en tahdokaan olla kenenkään mieliksi, olen se kuin olen, vaikka minua kuinka halveksisit. Sinä suurprofeetta Mooses!
He pysähtyivät kylän raitille ja menivät pieneen kauppapuotiin, jonka otsikkoon oli suurilla kirjaimilla maalattu: "Härmälän kauppapuoti". Rakennus oli vanha ja matala, portaat kömpelöt ja huonossa kunnossa. Huolimatta tästä vaatimattomasta, melkein kurjasta ulkoasusta näytti liike olevan vilkas, sillä maantien laidassa oli monta hevosta sidottuna paaluun ja puodista kuului aika sohinaa. Melu ja Mooses pujottautuivat ahtaaseen puotiin ja katosivat kahden jättiläishyllyn välisestä, kapeasta ovesta tädin "kädenalaiseen". Se oli jonkinlainen liikekonttori, johon täti heitti puretut kangaspakat ja muut kiireessä sekasortoon joutuneet tavarat, pistäysi mustaan "kieleen" kirjoittamassa sellaista, mitä kysyttäessä puuttui. "Nälkäkirjaksi" hän taas nimitti toista kapeata, mustakantista, johon velaksiotot merkittiin. Kädenalaisesta Melu pujahti toiseen huoneeseen, missä hän ja täti asuivat. Perällä oli kolmas huone, sali, jossa Mooses majaili. Suurin huone oli mustunut tupa, ja siellä keitettiin, säilytettiin tavaraa ja toisinaan majoitettiin pitkämatkaisia ostajia.
Melun isä, kauppias Härmälä, oli talon rakennuttanut ja mennyt vanhoilla päivillään naimisiin. Melu oli pieni, kun hänen vanhempansa kuolivat, ja Mooses kymmenen vanha. Härmälän sisar sai talon ja kaupan hoitaaksensa ja lapset elättääksensä, sillä ei talo eikä kauppa olisi mitään tuottanut ilman tädin puuhaamista. Hän oli lasten isänä, äitinä, elättäjänä ja palvelijana. Mooses oli aina ollut hänen ylpeytensä, ja mielellään hän kertoi, kuinka poika taloon tuotiin kuin muinoin Israelin kansan Mooseskin.
— No, no, kun tullaan kuin tuulispäät sisään! Missä nyt olettekin lotkotelleet kaiken päivää molemmat? Sinäkin, Melu, lennät kuin harakka pitkin vainioita, hakistelet niitten poikien kanssa räkätellen! Onko se nyt laitaa? Menekin hakemaan lautaset pöydälle! Ja sinä, Mooses, katso niitä kirjoja, jos saisit harakan varpaani selville. Ja entä se matkalaukkusi? — Täti oli olevinaan äkäinen, mutta sydämessään hän nauraa hytkytti, kun Melu laittoi naamansa surkeuden ryppyihin.