LIENA. Jokos on sattunut jalkaan taikka käteen? (Vahingon iloa.)
TOLPERI. Eihän sen jalka eikä käsi… syrämmeen sen tais koskea.
LIENA (tosissaan). Aijai, se on vaarallista. Ne Helsinkin tohtoorit sanoovat, että kun syränsuonta kiristää, niin ei silloin enää hierominen auta!
TOLPERI. No, no, ei nyt sentään mahra! (Suu venyy leveään hymyyn, ja tihrusilmillään hän tirkistelee Miinaa.) Sen minä vaan sanon, että kyllähän se meirän poika muijansa elättäisi ja pulska se on ja vahva!
LIENA. Kas, kun ei jo ole hakenutkin, johan sillä olis aikakin ja hyvä sillä on se tienistikin.
TOLPERI. Niin meillä ollaankin taironmiehiä. Poikain on seppä ja itte olen nikkari. Tieräthää sinä sen, Liena, ja nääthän sinä minun tekemiäin piironkia joka emännän kamarissa. Ja kun minä kerran piironkini pitsaan, niin sen pitää oleman pitsattu, ja se on pitsattu!
LIENA. On se pitsattu.
TOLPERI. Niin, eiköstä o? Kun sinä panet kirpun sen päälle loikkaamaan, niin ensin se loikkaa — kyynärän, ja sitten se loikkaa — — puol kyynärää ja sitten se loikkaa — korttelin, ja sitten se menee kellelleen ja kattelee suurta kuvaistaa.
LIENA. Aina Tolperi hulluttelee.
TOLPERI. Vai hulluttelen minä. Latviikissahan ne hulluttelee. Sellaisen piironkin kun minä laitan Miinalle kapioksi, niin kyllä kelpaa tulla miniäkseni!