LIENA. Mitäs Tolperi siinä humalassa höpertelee?
TOLPERI. Olenhan minä humalassa, humalassahan minä olen, kun taas tuli juhlan kunniaksi hiukan otettua sen Villen tuliaisia, vaikka se meirän rovasti kovasti siitä varottaa.
LIENA. Sais vielä enemmänkin varottaa.
TOLPERI. Älä sinä, Liena, vaan sille kantele. Kun se sitten tulee lukusille, niin se suuttuu ja haukkuu eikä enää kellojakaan soita, kun minä kuolen.
(Itkee.)
LIENA. Mitäs minä… Tolperi menee nyt kauniisti kotiin ja panee maata.
TOLPERI. Menenhän minä, mutta älä sinä vaan kantele, sitten en tee sulle ruumiskirstua, kun sinä kuolet!
LIENA. Voi, ihmisparkaa ja raatoa, vai ei ruumiskirstuakaan! Enkä minä sitä Tolperilta kerjää. Itte minä nikkaroin tupani ja itte voin tehrä kirstunikin.
TOLPERI. Hihihi, akan tekemä ruumiskirstu, koko pitäjä nauraa. Älä, älä sinä sentään suutu. Ollaa myö ystäviä. (Lähentelee ja hyväilee.) Poika ja Miina ja kuppari ja nikkari…!
LIENA (on siepannut kengän jalastaan). Tuoss' on kuppari, senkin veuruleuka!