MIINA. Ei, sanokaa, että niin, on se niin, oikein on. Kuinka paremmin sopii, ymmärrättehän? Kas niin, istukaa hiljaa vaan. Minä menen.
(Vasemmalta pois. Näyttämöllä on hämärtynyt, ja kivi, jolla Jaana istuu, on puitten varjossa.)
SEPPÄ-KALLE (vasemmalta). Miina!
JAANA. Niin!
SEPPÄ-KALLE (istuu viereen). Mitäs nyt niin selin? (Kyhnäisee kyynärpäällään.) Käänny tänne päin.
JAANA (pysyy ennallaan). Oikeinkos?
SEPPÄ-KALLE. Vaikka niinhän Miinan sopii paremmin olla siviä neito eikä antaa niiren rakkauren ajatusten mieltänsä tärvellä. Se on sitten niin ihanaa, kun mieli on kirkas ja puhras kuin peili. (Istuvat hetken vaiti). Jos nyt sentään kääntyisit. Tui, tui, eres silmäs näyttäisit.
(Yrittää kääntää hartioista.)
JAANA. Ole alallasi.
SEPPÄ-KALLE. Mitä? Eihän se ollut Miinan ääni. Etkös sinä…?