LIENA (myhäilee). Kun se Aatu puhuttelee aina niin koreesti. Vaikka kyllähän ne siellä kaupunnissa tohtuorittareksikin sanoivat ja paaterskaksi, kun oikein hienoja herroja kylvötin. Täällä maalla ei niin okaan väliä, vaikka ne siellä saunan päällä ollessain…
AATU. Niin siellä saunan päällä onkin ihmiset vain niitä parempia ihmisiä.
LIENA. Tietäähän sen, kun maksoi oikein markan piletti. Hyvä siell' ol' ollaksein. Kun vietiin väliin kotiinkin hieromaan ja pirettiin niin hyvänä, että toi kaikki. Olin kerrankii yhren rohvessyörin tykönä. Ja sielläkös sitten piti olla koreeta. Kun oli peilin lasikii niin korkea kuin tuo seinä. Ja sitten siell' ol' sellattiisia ihmisen kokoisia ja haahmoisia. Näkihän sen, että ne olivat kivestä, mutta niiren pit' sitten oleman justiisa niinkuin ihminen.
AATU. Ne olivat kuvapatsaita.
LIENA. Niin, arvasin sen minäkin, että ne nyt oli niinkuin sanassakin sanotaan, epäjumalan kuvien tapaisia, mutta se toinen ol' likkaihmiin ja toinen ol' se rohvessyöri itte, niin minä kysyin siltä rohvessyöriltä, että oliko se hänen tyttärees, mutta siihen nauroi ja sanoi sen olevan — Aino. Mikä Aino se sellain sitte mahtoi olla, kun ihka alastomana oli antanut ittesä kuvata. Mutta kun sitä siinä kattelin, niin oikein tek syrämestäin pahaa. Eihän se raukka voinut kättään liikuttaa, siinä vaan seisoi ja katteli käsi ottalla. Ihminenhän se oli, oikea ihminen, mutta henki oli poissa. Sitä ei sentään ihminen voi antaa!
EMÄNTÄ. Eikä sielua.
LIENA (nuuskaa salavihkaa).
AATU. Onhan Liena nuuskaamaankin oppinut.
LIENA. No, häi, on. (Vetää rasian esiin.) Jokos Aatu sen nyt näki. Mitäs siitä sitten piilottaa. Niin nähkääs, kun siellä rohvessyörillä olin, niin se antoi minulle sellatiisen pullon ja sanoi siinä olevan ootiklonkia. Sitä kun pikkasen panee nuuskan sekaan, niin sen pitää sitten vasta haiseman hyvältä. Haista sinäkin, Aatu!
AATU (ottaa hyppysin ja pistää nenäänsä). Mainiota, — — hat' — sii — ootiklonkia!