LIISA. Me pelkäsimme koko yön aitassa niin kovasti. Ja kun tuuli kolisti ovea, niin se oli perin samanlaista kuin Kallen kolkutus. Ja kyllä se olikin kummitus.
MÄKELÄ. Kuinka sitten tierätte, että Kalle on kuollut?
LIISA. Nähtiin, kun Kalle makasi perin liikkumattomana kuin mikä lyhre taikka roive.
MÄKELÄ. Niinkuin roive, pane mielees naapuri. Mitäs sitten tapahtui?
LIISA. Pelkäsimme, että se kummittelee siellä mettässä, ja Miina saattoi tänne pihaan.
MÄKELÄ. Ja sitten…?
LIISA. Niinkö sitten? Me läksimme yliaittaan nukkumaan.
MÄKELÄ. Eikös tapahtunut mitään muuta?
MAIJA. Sitten pelkäsimme, että Kalle olisi tulevinaan ylös rintelin rappuja ja kolkuttamaan ovelle, ja Liisa jo luuli kuulleensa äänen.
MÄKELÄ. Minkä äänen? Sano pois vaan, nyt on tärkeät paikat.