SEPPÄ-KALLE (nuori, roteva mies tulee portaalla vastaan). Ennen virstan väärään, en mä kupparin vastaan. (Hyppää portailta johteen yli pihaan ja ilmestyy avoimeen akkunaan.)
LIENA (akkunan edessä). Voi, hylky sinuas, olisit eres sääres taittanut, niin kyllä oppisit kupparia kunnioittamaan, senkin viirunaama!
SEPPÄ-KALLE (yhä akkunassa ryntäillään). Ei siihen katkismuksessakaan käsketä. Sanotaan vain: seppäs, pappis, paimenes pirä kunniassa. Kupparista ei puhuta.
LIENA. Mene sinä katkismuksinesi ja leivo rautaa. Kuivukoon sormesi moukarin varressa ja tuoreutesi ahjon ääressä. Painele palkeitasi vielä kymmenen vuotta, silloin tulet Kuivalan kupparia hakemaan, senkin nokinaama, raurankuonan kaivaja, viilapenkin vinguttaja, sahan poruttajahylky! Voi, voi, kun pitää vanhan sielunsa saastuttaman pahoilla sanoilla tuommoisen Luojan luoman tähren. Eihän nyt, ei, jo vaa, pitää mennäksein. Tuolta jo vilkuttaa oman tuvan nurkka. (Niiaa syvään.) Kristukselle kiitos olkoon, kun on tulelta säilyttänyt. Hyvästi, hyvästi. (Poistuu, puhuu mennessään.) Ei ole myrsky kattoa repinyt, ei pahat ihmiset akkunoita kivittäneet, ei, ei!
SEPPÄ-KALLE. Nythän se tie on jälleen vapaa. (Poistuu akkunasta ja tulee sisään ovesta.) Hyvää päivää taloon!
AATU. Päivää, käy peremmälle.
SEPPÄ-KALLE. Se hiivatin akka saa aina kieleni villiintymään. Se on ihan kuin noiruttua.
EMÄNTÄ. Te nuoret tuppaatte olemaan vähä niinkuin ylenannettuja. (Poistuu tuvasta vieden ulos uuniluutaa ja luutimisvettä.)
SEPPÄ-KALLE. Tota noin, poika, onkos yhtään tietoa, mistä sitä juhannusviinaa nyt saisi?
AATU. En ole pitänyt väliä viinoilla.