Manu parka säpi ja säpi. Aapo näki käden ja märän pään, mutta samassa kaikki hävisi ja miehet lakkasivat nauramasta.
Saima seisoi nyt rannalla Aapon kanssa kauhuissaan, suuret silmät tähdättyinä veden pinnalle, jossa ei näkynyt muuta kuin tukkeja.
— Mennään pois, sanoi Aapo ja veti Saimaa mukanaan puoliväkisin.
Samassa Manu nousi sukelluksista, sai päänsä veden pinnalle ja änkytti: — o-lin vä-ähällä vajota — —
— Tiedätkö, Aapo, sanoi Saima, täällä on varmaan sellainen ahnas, kade henki, joku sellainen mahti, joka ottaa väkisin, ei päästä kynsistään hevillä.
— Sepä olisi lysti henki, sanoi Aapo kevyesti.
— Oikein totta, tiedän sen varmasti. Ollikin on sen hengen pauloissa. Mikä olisi meidän lähtiessä täältä? Voisimmehan elää paljoa paremmin missä tahansa muualla kuin täällä.
— Niinhän sekin on, sanoi Aapo.
— Niin, eikö ole? huusi Saima ja hänen pidätetyn vihansa tulva särki keinotekoisen mielenmaltin tokeen saadessaan tämän pienen tunnustuksen.
— Tiedätkö, minä olen pyytänyt, rukoillut, vaatinut ja pakottanut Ollia lähtemään täältä. Hän kärsii itsekin, sen näen, ja se on minulle kuin pedon käpälän hivelyä. Jospa vain saisin hänet yhden ainoan kerran luopumaan jumalastaan — silloin hän olisi vapaa! Tiedätkö, minun elämäni täällä on jokapäiväistä kidutusta, alennusta, enkä löydä oikeaa tietä täältä ulos.