— Saima sanoo vaan, sanoi vanhus hitaasti.
— Voi, äiti! huudahti Saima heittäytyen polvilleen sängyn viereen. — Jos me olisimme täältä lähteneet, ei olisi mitään pahaa tapahtunut. Minä olen kaikkeen syypää ja kaikki täällä huutaa: mene pois, sinä teet heidät onnettomiksi! Ja minä pelkään — —
— Mitä Saima pelkää? kysyi sairas levollisena.
— Täällä on — — niinkuin liikkuisi kuolema! sanoi Saima hiljaa.
— Ei kuolemaa tarvitse pelätä, sanoi vanhus ja kääntyi miniäänsä, — kun on hyvä omatunto, niin kuolema on ystävä.
— Hyvä omatunto, sanoi Saima vitkaan ja jäi hetkeksi vielä polvilleen, katsellen vanhuksen ryppyisiä kasvoja, joilla asui suru.
— Mikä on hyvä omatunto? kysyi hän katse vanhuksen katseessa.
— Kyllähän Saima sen tietää. Minulla on hyvä omatunto, kun aamulla noustessani tiedän, että on tehtävä työtä ja illalla levolle mennessäni tunnen tehneeni mitä taisin.
— Eihän elämä ole pelkkää työtä, sanoi Saima pettyneenä.
— Eihän se ole kaikille, huokasi emäntä.