— Minusta on vastenmielistä, rumaa ja säälittävää nähdä naisien raatavan! huudahti Saima, ja hänen oma kapinallinen minänsä oli jälleen vallalla. — Täällä kaikki ahertavat aina, aina, ja siksi kai minä olenkin tiellä, tarpeeton kapine, epäilty ja — —
Hän katsoi vanhukseen ja näki väläykseltä oman ilmituomansa tunteen hänen katseessaan ja kuuli hiljaisen kysymyksen:
— Missähän Aapo nyt on?
— Luuleeko äiti, että hän minun vuokseni — —? Saima katsoi jännittyneenä äitiin.
Vanhus oli vaiti ja vältti hänen katsettaan.
Saima seisoi vielä hetkisen akkunan edessä ja meni sitten ulos taakseen katsomatta ja hyvästelemättä.
Kun Olli tuli, meni Saima hänen luokseen masentuneena.
— Olen miettinyt yhä yhtä ja samaa ja nyt minun täytyy täältä lähteä.
— Miksi? sanoi Olli oudolla äänellä.
— Äiti epäilee, että minä olen ajanut Aapon — —