Suru nousi niinkuin se nousee silloin, kun kuolema on riistänyt joltakulta rakkaan omaisen kesken elämän riemua, ja kun ihmisen täytyy uskoa todeksi, mikä hänestä on käsittämätöntä — elämän, kukoistavan elämän sammuminen.
— Mutta hän elää, elää! Ja minä voin milloin tahansa — —!
Samassa hänen ryhtinsä murtui, totuus iski kyntensä mieheen ja hän tunsi ja tiesi: — hänen työnsä ja rakkautensa eivät voineet taipua virtana valumaan samaa uomaa.
Edessä oli elämän murjova ristiriita.