Jos viivyn, piinaan sinua, turmelen kaikkien teidän elämänne, teen pahaa tahtomattani.
Aapon katoaminen riipaisi verhon silmiltäni. Se oli kohtalon voimakas käsi, ja se näytti ponnisteluni täällä oikeassa valossa. Olen jo tehnyt paljon pahaa voittamatta mitään.
Nyt lasken aseet, alan elää omaa elämääni. Sinun luja ryhtisi on pakottanut minut kunnioittamaan sitäkin, mikä on ollut minulle vankeutta ja elämän ahtautta. Se on samalla opettanut minulle suoraselkäisyyttä ja auttanut löytämään itseni.
Aavistan hämärästi, että nuo kaivatut mielialat, jotka entiseen elämään kutsuvat, itse paikat, tilaisuudet, ihmiset, kaikki ovat kadottaneet entisen tuoreutensa ja välittömän vaikutuksensa, että minä olen toinen kuin ennen, — toinen sinun kauttasi.
Mutta se ei minua pelota. En tahtoisikaan entistä sellaisenaan, vaan tahdon nyt nähdä kaiken tuon vanhan uudessa valossa, sinun kauttasi muuttuneena.
Elän siis kuitenkin sinun kanssasi, elän siellä, missä olen päivän valoon syntynyt, missä vapaasti hengitän ja tunnen maata jalkojeni alla, missä kuuluu meren mahtava hengitys, sen salaperäinen, houkutteleva kutsu elämään — elämään!
Saimasi.
Äiti oli mennyt kuulumattomin askelin omalle puolelleen.
Olli vaipui pöydän eteen tuolille avoin kirje kädessään, tuijotti siihen, laski sen pöydälle, istui kauvan aikaa kuin patsaaksi kivettynyt — nousi, astui toiseen huoneeseen, kuiskasi hiljaa: — Saima! — säikähti omaa käheätä ääntään ja pakeni kirjeen luo. Sen sirot kirjaimet tuijottivat häneen julmasti vakuuttavina. Hän rutisti paperia, se oli hänen kädessään, se oli totta. Vaan sehän ei voinut olla totta!
Kaikki oli entisellään. Tuossa oli heidän vuoteensa, tuossa peili, jossa he niin monet kerrat olivat toistensa katseita etsineet. Tuossa riippui naulassa Saiman aamunuttu. Hän upotti kasvonsa sen poimuihin, hengitti sen makeaa tuoksua. Silloin kaipuu heräsi, poltti povea ja väänsi tulista rautaa hänen sydämessään.