Samaa minäkin kysyn. Olen viime aikoina hautonut näitä asioita, kysellyt itseltäni, pohtinut ja ratkaissut, taas kumonnut päätökseni ja jälleen alkanut punnita. Sellainen on tehnyt minut sairaaksi. Minä en jaksa, en osaa, en voi vaipua itseeni, en viihtyä viileässä kieltäymyksessä enkä itseni kasvattamisessa, minun täytyy saada elää. Eikä sinun elämäsi ole minun elämääni.

Täällä on minusta kaikki nukkumista, jokapäiväistä kuolemista.
Ymmärrä minua oikein.

Minähän olen kaupungin lapsi, pienestä saakka oppinut katselemaan teitä maalaisia säleaidan takaa, pitänyt teitä kömpelöinä, raakoina, toiseen rotuun kuuluvina, moukkina, joilta saa rahaa, tavaraa, ja toisinaan kesällä pääsee luoksenne jonnekin hengittämään raitista ilmaa ja runollisin mielialoin ihailemaan luontoa, sitten taas virkistynein voimin ja ikävystyneenä palatakseen varsinaiseen elämään, kaupungin elämään. Siihen elämään, missä on huumaavat huvit ja kiehtovat mielialat, ihmisten paljous, vaihtelevat kohtalot, kuumeinen kiire ja elämän kilpajuoksu, missä on hävytöntä rikkautta ja huutavaa kurjuutta, missä yö muuttuu päiväksi, nautintojen riemuksi, missä salaiset voimat houkuttelevat kultia syvistä kätköistä, missä kivetkin muuttuvat leiviksi!

Minä olen maistanut kaikkea tätä sen verran, että se on mennyt veriini. Minä tahdon enemmän — enemmän!

Ei auta sanoa itselleni: Se on joutavaa, tuo tuollainen elämä!

Ei auta, että ylistän itselleni sinun työtäsi, muokkaamaasi maata, kaikkeasi.

Ei auta, että ajatuksissani ihailen tyyntä ryhtiäsi, katselen somaa niskaasi, jota kiharainen tukkasi kaunistaa, tuota miehekästä miellyttäväisyyttä hartioillasi, joka saa minut hurmaantuneena laskemaan käteni kaulallesi ja kuiskaamaan: — minä olen sinun!

Ei auta pehmeä pesämme, jossa kaikki kuiskaa: — olemme omiasi,
jää, viihdy!

Ei auta sekään, että tunnustan juuri sinun elämäsi terveeksi,
hyväksi, ylistettäväksi.

Minun täytyy lähteä!