Pojat menivät pirttiin kummastellen katseltuaan mustasilmäistä tyttöä.
— Katsokaahan, ei tämä ole poikki eikä sijoiltaan, joka nivel liikkuu, on kunnossa. Naurakaa nyt vähän, pikkusen vaan, noin, sanoi Olli katsoen Saimaa silmiin ja sivellen sormea.
Saima nauroi kyynelten ohella.
— Jo päivä paistaa. Sormi kyllä paranee.
— Te olette mainio lääkäri!
— Kuka on sanonut, etten olekin lääkäri, sanoi Olli, yhä sivellen sormea ja hymyillen.
— Oikeinko totta te olette tohtori?
Olli naurahti eikä päästänyt Saiman kättä, hieroi vain hiljaa loukkaantunutta sormea.
Saima ei vetänyt pois kättään, hänen oli hyvä olla — turvallista, oo, tämä oli lepoa!
Aurinko poltti hänen jalkojaan, ruusut, neilikat, liljat kuistilla tuoksuivat huumaavasti, pääskynen puhui pojilleen räystään alla pesässään ja kärpäset surisivat lasissa. Saiman katseet lensivät kukasta kukkaan, siirtyivät äkkiä sormeen, jota Olli oli hieroessaan kovemmin koskettanut, siitä Ollin rannetta myöten hitaasti ylös Ollin leukaan, suuhun ja silmiin — ah!