— Minua uuvuttaa. Ei, antakaa minun — —
Olli päästi käden ja Saima poistui. Mutta häntä ei uuvuttanut, hän oli rauhaton, iloinen, hillittömän vallaton ja hänen huoneestaan kuului riemuisaa laulua ja esineet nousivat huimaavaa vauhtia kopasta tuoleille, pöydälle, seinille, laatikkoihin, ja pian hän juoksi ulos kedolle, palasi takaisin syli täynnä niittykukkia, juoksi salit ja kamarit, laittoi kukkia joka maljaan, sirotti akkunanpieliin ja vei pirttiin, koristi emännän pään ja leikki ja nauroi, niin että emäntäkin yhtyi hänen vallattomuuteensa, tavotti kiinni ja nauroi:
— Saimakos vasta osaa! On kuin kissanpoikanen tuossa lattialla; vanhankin pitää nauraa.
— Kuulkaahan, äiti! — "Äiti" sanottiin niin hyväilevällä äänellä, että emännän sydän vavahti.
— No!
— Kaksi vielä kuudesta puuttuu.
— Saimahan ei vielä ole nähnyt Aapoa ja Maunua. He ovat vajassa höyläämässä.
— Mitä he höyläävät?
— Akkunalautoja.
— Tuotako uutta taloa varten?