Saiman iloisuus oli mennyt. Mustat silmät samentuivat, sirot kengät kapsuttelivat laimeasti kivistä käytävää ja pehmeät hartiat painuivat kumarruksiin.
— Elämä ei ole ollenkaan hauskaa. Se on pelkkiä kovia katuja ja kuumuutta, pistävää aurinkoa ja inhottavaa pölyä. Huh, mennään kotiin!
Seuralainen kohautti olkapäitään. Mentiin kotiin.
— Etkö sinä tiedä yhtään paikkaa, minne minä voisin mennä? Sano pian, sinä Vanha Viisas! Saiman jalka heilui nelistävää tahtia ja itse hän lojui mukavassa leposohvassa, silkkinen patja selän takana.
— Oo, minua kyllästyttää, kyllästyttää niin surkeasti. Minä ikävöin täältä pois joka hiuksellani! Minä antaisin koko kaupungin vaipua maan rakoon, jos sillä voisin ostaa itselleni jossakin suloisen sopukan!
— Kunpa olisin varma, että tuota halua riittäisi edes niin kauan, että siihen sopukkaan ennättäisit, vaikkei sinne olisi päivänkään matkaa, niin sanoisin minne voisit mennä, puhui Vanha Viisas.
— Oi, sano, sano sukkelaan. Tai, älä sano. Minä haalin kampsuni kasaan ja lähden, lähden suoraa päätä. Saima hypähti pystyyn mukavasta asennostaan.
— Miina, Fiina, Liisa, Kaisa, kaikki tytöt hoi! huuteli hän. Olisi luullut heitä olevan puoli tusinaa. Fiina vain tuli naurussa suin.
— Kyllä tuo neiti osaa. Antaa minulle koko allakan nimet joka päivä.
Neiti pyöri kiireenä hänen kintereillään ja yhdessä he väänsivät laatikot ja vaatekomerot mullin mallin ja latoivat vaatteet koppaan.