— Nyt sinä, Fiina, menet hakemaan hevosen. No, Vanha Viisas, olen valmis!
— Tuulihattu! Ei tänään enää kaupungin rannasta pääse. Voisit mennä junalla.
— Huh! En minä mene junalla. Eikö veneellä pääsisi?
— Jaa, veneellä voit päästä. Tästä meidän kärjestä sivuuttaa eräs laiva, joka menee sinnepäin ja ottaahan se selällä veneestä. Mutta se on vaivaloista. Ennen sinuna menisin vasta huomenna, puhui Vanha Viisas.
— En minä mene huomenna. Minä menen nyt juuri tällä minuutilla. Sinä ja Fiina tulette soutamaan. Kas, nyt on hevonen alhaalla. Tartuhan kopan korvaan. Hei!
Alas mentiin ja vene saatiin rannasta, josta ennenkin oli selälle saatettu. Vene keinui hiukan ja Saima heilutti sitä vallattomuuksissaan.
— Sano nyt, minne minun pitää mennä laivalla!
— Voit pysähtyä Aidaskorven sillalle ja sieltä mennä junalla
Onkaloaholle, sitten on koko pätkä hevosmatkaa Kulanpäähän. Kulanpää
on vanha talo mäen laidassa, lahden pohjukassa. Sano vain, että Vanha
Viisas lähetti ja sinä saat kyllä siellä olla.
— Saan olla, saan olla. Se on ihanaa! Enempää en kaipaakaan. Voi taivas, kun saan siellä olla. Tämä on niin perin hassua ja hauskaa. Aidaskorpi, Onkaloaho ja Kula-, Kula-, Kulanpää! Sehän maistuu kuin villiriista. Ja nyt kiikumme aalloilla, ja kohta tulee laiva niin korkea kuin vuori. Se kohisee ja kyntää niin syvältä, että vesi vaahtona purskuaa ja kiskoo meidät nieluunsa. Me pyörimme ja kiikumme, vaapumme ja vaivumme, puli, puli, pums — järven pohjaan!
— Hui, kauheata! Minä menen pois, laskekaa minut pois. Pian, minä hukun! Fiina huusi ja vene heilui hänen voimakkaista tempuistaan.