— Kuinka täällä on hauskaa! huudahti Saima vetäen nenäänsä puiden pihkaista hajua.
Aapo ja Maunu olivat äitinsä näköisiä, lyhyitä, jäntteriä poikia ja
Ollin rinnalla nuoria.
— Katsokaa, tässä on valmiita pilareita ja akkunapuitteita, sanoi
Olli.
— Pilareja? Saima taas katsoi Olliin kysyvästi.
— Niin, kylläkin pilareja. Minä en tahdo ovia enkä monia soppia.
Pirtti pitää olla kuin metsä, avara ja korkea.
— Se olisi ihanaa, kuin metsä, avara ja korkea! Mutta mitä sanovat
Aapo ja Maunu?
— Me? Pojat pysäyttivät härkähöylän ja katsoivat hymyillen toisiaan, kädet yhä höylän sarvissa.
— Vaikk' ois mökki kuin varpusen häkki, niin ei ois' väliä mitään, sanoi Aapo.
— Mutta kulta se olla pitää, lisäsi Saima.
Pojat taas katsoivat toisiinsa ja alkoivat höylätä. Olli mittaili siloisia puita ja veti kynällä ja viivaimella merkkejä, piirteli numeroita ja sahasi.