Seuraava päivä oli hehkuvan kuuma. Kun Saima yritti istua kuistilla, huumasi päätä, suu kuivui ja lattia poltti paljasta jalkaa. Oli niin hiljaista, että olisi voinut kuulla lehden puusta putoavan.
— Missä ihmiset ovat? kysyi Saima emännältä, joka yksin hääräsi tuvassa.
— Heinässä. Olli ja Maunu ovat koko yön ajaneet heinää poikki, ja nythän on kohta keskipäivä ja liiaksikin kuuma, kuivaa korret rutosti, mutta täytyyhän ne korjata, kun kerran poutaa on, puhui emäntä touhutessaan nisuleipiä ja kahvia suureen pesukoppaan.
— Minä autan äitiä! huudahti Saima. Minua oikein hävettää, kun makasin näin kauan ja äiti on yksin saanut puuhata.
— Vai, eihän Saima nyt meikäläisten töihin, kun on tullut kesälomalle, sanoi emäntä.
— Äiti kulta, älkää sanoko koskaan niin, tahtoisin, voi, pyydän, että äiti pitäisi minua oikein omana tyttärenään, opettaisi ja käskisi. Olen perin outo, saamaton, typerä näissä töissä, mutta tahtoisin oppia, koteutua! Saima puheli näin seuraten emäntää, kantaen kuppeja, kannuja, maljoja ja pannua alas portaita pienille kärryille, joilla kestitystä kyyditettiin heinävainiolle.
Emännän kasvot loistivat ilosta ja tyytyväisyydestä. Tällainen sydämellinen puhe ja luonnollinen välittömyys vallotti jäykkään käytökseen tottuneen hyväluontoisen ihmisen. Ja sekin, että emäntä kaipasi tytärtä, nuorta naista, joka ymmärtäisi uusia tapoja, osaisi sellaista, mitä ei emäntä itse osannut, auttoi Saimaa hänen suosioonsa. Mutta sittenkin hän epäili.
— Saima taitaa sentään olla liian hieno näihin meikäläisiin oloihin.
Eihän sitä — —
— Millä voin teille vakuuttaa, etten ole liian hieno? Olen neuvoton, äiti, aivan aseeton sellaista syytöstä vastaan. En voi muuta kuin pyytää teitä uskomaan, että tahdon elää kuin te elätte, että tämä on minusta ihanaa tosielämää ja että pidän teistä, äiti, kuin Vanhasta Viisaasta, yhtä paljon!
— Kyllähän Saima ihmiset voittaa, eilen illallakin piti sellaisen riemun, että koko talo oli naurussa suin kuin kihlajaisissa.