— Katsokaa tuonne, sanoi Olli, osottaen kädellään laajan selän vastaista rantaa, ettekö näe tuolla taivaan kulmalla pientä, valkoista hattaraa?
Katseet jännittyivät, kädet varjostivat silmiä ja myönnytyksen hyminä kuului naisten ja miesten puolelta.
— Ennen puoliyötä pitää olla eiliset ja täänpäiväiset kuivat heinät korjussa! sanoi Olli päättävästi. Maunu, niittohevoset ovat aamupäivän levänneet, saavat vetää häkkiä. Niistä saadaan kaksi paria. Haravia ei kauaa enää tarvita, niistä saadaan toiset kaksi paria. Nyt työhön ja hiki hattuun.
Hän heitti heinätalikon olalleen ja astui saran päähän, riisui hevoset haravan edestä ja kiinnitti valjakon häkkirekeen.
Miehet ja naiset ryhmittyivät häkkien ympärille ja kärväät tyhjentyivät huimaa vauhtia häkkiin. Naiset vetivät rippeet haravilla sylyksiksi ja seurasivat kiitäviä hevosia karvaalta karvaalle. Olli huusi: — Häkki lujaan, miehet, survokaa! ja mies hyppi kuin karamatti häkissä, samalla kun heinälyhteet pilvinä heittyivät hänen päälleen.
Näin huhdottiin ensin kolmella, sitten neljällä saralla hengähtämättä.
Aurinko oli valkoinen, ilmassa kipinöi, heinän sängessä siritti, perhoset etsivät kumppaniansa ja maa huokui kuumuutta janoissansa.
Saima auttoi emäntää huojuen melkein tajuttomana auringon paahteessa. Silmissä säkenöi, ohimoissa takoi. Hän hillitsi itseään huutamasta: varjoa, varjoa, vettä! Mutta keskellä huumausta hän ihmetteli:
— Nuo ihmiset! Kuinka he kestävät? Katsokaas, äiti, Olli on aina ensimmäinen ja viimeinen häkkinsä luona. Äiti, nyt en minä jaksa enää, niskaani polttaa kuin tulessa, minä menehdyn!
— Voi, voi tuota Saimaa, kun nyt paljasti aran ihon aurinkoon! Nyt se on palanut ihan kuin paistikas. Täällä on vielä kermaa, voidellaan ja pannaan sitten tämä liina peitteeksi. Voi, voi, kuinka se nyt noin? Aurinkokin on tänään niin äreä, niin äreä, puheli emäntä vetäen hänet pientarelle viljan varjoon ja hoidellen palanutta niskaa. — Kyllähän se Olli saa väen työhön, puhui emäntä jatkaakseen keskustelua, sillä hän puhui aina mielellään Ollista.