Hän huudahti säikähtäen. Olli oli nostanut kätensä pystyyn, liittänyt sormet suipoksi pään yli ja syössyt syvyyteen.
Henkeään pidätellen Saima odotti, sillä laiturin taakse selälle päin hän ei voinut piilopaikastaan rannalta nähdä. Mutta pian hän kuuli vihellystä, joka eteni, ja nyt oli Saima yksin. Hän painui hiljaisena veteen, nousi raukeana, puki hitaasti ylleen, liikkuen kuin unessa, astui peltotietä — yhä uneksien —, silmissä näky laiturilta, ja se hymyili hänelle ja muuttui omaksi, aivan läheiseksi. Se oli salaisuus, hänen yksin, nosti vedet silmiin ja oli niin uskollisen hellä.
Myöhästyneet kullerot nuokkuivat norossa ja koskettivat hiljaa keltaisilla kukillaan hienoja helmoja: Onnellinen uneksija! kuiskasivat ne ja lemmikit ojassa nauroivat kuin lapset. Eikä Saima ollut koskaan nähnyt niillä niin suurta kukkaa. Ja apila huusi laajalta vainiolta: nauti elämän tuoksusta niin kauan kuin voit!
Niin on, niin on! visersi pääskynen tavottaessaan kärpästä kultansa kanssa.
Peltotie loppui — unta jatkui — ja Saima astui portaita ylös, meni pirttiin, näki väen pitkän pöydän ympärillä. Se oli kuin hääpöytä ja sen päässä istui äiti ja hänen sivullaan — Olli. Samako Olli? Sama päivän paahtama, uskollinen hellyys silmissä, kasvoilla. Urheilupaita ja kaulaliina. Köyhää koreutta! Hän itse on — —
— Saima, sanoi emäntä, olen hakenut ja huudellut pitkin. Saima tulee tänne, täällä on tilaa, puhui emäntä vetäen häntä kädestä sivutsensa Ollin viereen.
Unta jatkui yhä ja näky laiturilta oli muuttunut todelliseksi Olliksi hänen rinnallaan.
— Mikä Saiman on? kysyi emäntä, — polttaako kaulaa vielä?
— Onko kaula palanut? sanoi Olli nähdessään Saiman tulehtuneen niskan. Totta tosiaan, tuommoinen voi olla hyvin kiusallista! lisäsi hän siirtäen harsoliinaa hiukan syrjään.
Saima kalpeni ja sulki silmänsä, sillä uskollinen hellyys oli katsonut häntä silmästä silmään — eikä ollut unta!