Väki nousi pöydästä ja kukin etsi varjoisan lepopaikan viileällä nurmella ruokaperäsiä ottaakseen.
— Laitetaan kaulalle kääre, sanoi Olli, ja Saima totteli hänen ohjeitaan tahdottomana. He istuivat kuistille lähetysten silmien sopimuksesta ja Ollin katseissa oli raukea hellyys ja kysymys: Uskallanko?
Vai oliko se tuon jättiläisvoimaisen miehen lepoa? epäili Saima.
Mutta koko hänen naisellinen suloutensa vastasi: Uskallat.
Ja niin he katsoivat toisiaan silmästä silmään, eikä se ollut unta.
— Tänään on ollut kuuma päivä, sanoi Olli, mutta matala, värähtelevä ääni sanoi: Sinä olet suloinen.
— Olli, ettekö tahdo mennä lepäämään, olette ollut koko yön ja päivän työssä, minä pyydän! Äänessä oli hellää huolta, jota ei yritettykään salata.
— Minä en ole väsynyt ja huomenna on sunnuntai ja tänään on — hän katkaisi sanansa — voisin kantaa teidät tuonne harjun huipulle! huudahti hän ja ojensi jäntevät käsivartensa kietoen ne lujasti ristiin rinnalleen ikäänkuin vangitakseen vaarallista lumousta.
Saima näki hänen avoimissa silmissään polttavan tulen, nousi seisaalle ja sanoi:
— Se on hirveän jyrkkä. Minua huimaisi.
— Ja minä tukisin, kuiskasi Olli aivan lähellä.