— Menkää levolle! huudahti Saima itsekään tietämättä mitä sanoi.
— Täytyykö minun?
— Täytyy! huusi Saima kuin hädässä, sillä jos Olli olisi hetkenkään viipynyt ja tullut lähelle, olisi hänen täytynyt heittäytyä hänen syliinsä tai menettää tajuntansa.
— Minä menen pellolle, sanoi Olli naurahtaen väkinäisesti ja katsoi omistavasti Saimaan.
Olli astui vanhain niinipuiden ohi pitkin hiekkaista käytävää, kääntyi vielä kerran portilla ja nosti lakkiaan.
Saima katseli häntä lumottuna ja lausui ääneen:
Björn var en stark och fager sven med breda väldiga skuldror och smärtare midja än andre män. — Slikt retar de snöda huldror.
Huldror! huusi hän vallattomasti ylös harjulle päin ja kaiku vastasi selvästi. Saima säikähti ja jokin salainen pelko ahdisti häntä.
Unta, houreita, nyyhki hän itkien ja nauraen.
Olli kuuli tielle Saiman huudon "huldror!" sulki silmänsä ja näki rinnallaan tytön, jonka ohuen puvun poimuista aavisti lujan, pyöreän poven ja selän kauniin kaariviivan, hennot käsivarret, niin pehmoiset ja valkeat, ja mustat silmät, jotka — — hän äännähti tuskasta. Miksi Saima huusikin "huldror", tahtoiko hän ilkkua, leikkiä?