Nuoren miehen sieramet värähtivät ja huulet likistyivät yhteen. — Ei! huusi koko hänen olemuksensa. Hän on minun ja vaikka olisi tuhatta kertaa hienompi… Mutta uhka pysähtyi ja surumielinen kaipuu houkutti palaamaan Saiman luo, kysymään ja vaatimaan. Mitä? Hän nauroi ääneen. Tuotako "huldraa" emännäksi maalaistaloon, leipomaan paksuja kakkuja, huolehtimaan karjasta, navetasta, tuhansista oudoista töistä? Miksi ei? Ja onnellinen hymy kaunisti somaa suuta ja jälleen kaipuu houkutteli palaamaan Saiman luo, mutta jalat astuivat tuttua tietä heinävainiolle. Hevoset hirnahtivat hänet nähtyään ja hän vihelteli.
Hurravilli astui heinäsaralta luo ja tönäsi kuonollaan isäntää tullakseen huomatuksi. Isäntä otti ohimennen harjasta kiinni ja talutti hitaasti häkkireen eteen. — Olisi voinut antaa hiukan leipää — Hurravilli yritti kahmaista taskua ja haistaa, oliko siellä, mutta tuossa isäntä tuijotti eteensä, ei tullut lähelle eikä vienyt työhön.
Väki tuli tavallista pikemmin vainiolle ja kuumeinen kiire heidän kintereillään, sillä pilvet nousivat yhä. Kuumuus oli hiukan lauhtunut, mutta tukehuttava ilmanpaino puristi rintaa. Ihmiset olivat ärtyneitä; katseet tummina, ääni terävänä ja kurkku kuivana iski kukin työhön kuin haukka saaliin jakoon.
Ollin kasvoilla oli salaperäinen hymy, ja lumous piti häntä yhä vallassaan keskellä työn humua.
Väen kunnia vaati pelastamaan kuivat heinät. Hevoset nelistivät, pojat huusivat häkeissä heiniä survoessaan. Miesten heinäharkot välkkyivät paljastuessaan korkealla häkin laidalla kahisevasta taakasta.
Saima oli lähtenyt tahtomattaan, tietämättään väen jälestä vainiolle. Nyt hän istui pientarelle, kuunteli melua, erotteli ääniä, kun ne kajahtelivat harjusta harjuun.
He ovat kuin suuret linnut haaskan kimpussa, ivaili hän itsekseen, mutta samassa iva kilpistyi häneen itseensä ja kuiskasi: — vahanukke tanssikengissä, harsohameissa. Emännäksikö? Talveksi näille lumimaille. Kulanpäähän? Jumalan tähden, ei! huusi hän ja nousi. Samassa jyrähti, silmissä välähti, taas ja taas, samalla kun jyrinät vierivät pitkin laaksoa. Hän katsoi aukeata taivasta. Laajan selän yllä kaartui etäinen taivaanranta teräsharmaana, ja mahtavina vuorimöhkäleinä vierivät ukonpilvet toisiaan tavotellen kuin voittava sotalauma pakenevaa vihollista.
Jyrinä yhä koveni ja maa tärisi jalkojen alla. Saima sulki silmänsä, mutta näki kuitenkin leimaukset, jotka risteilivät kaikkialla. Häntä tukehutti ja pelosta vavisten hän seisoi kuin kivettynyt tuijottaen kiitäviin pilviin, jotka raivottarina, hajahapsisina ajautuivat kohti, ja kintereillä hurja myrskytuuli tarttui heiniin, kaatoi karvaita, katkoi puita lakeudella. Ihmiset huusivat toisilleen, hevoset hirnuivat, ja metsänrannasta kuului hurjistuneen karjan mylvinä, kun ne peloissaan laukkasivat kotiin.
— Miehet, viekää karja kotiin! huusi Olli läpi myrskyn. Raepilviä! kuuli Saima.
Ääni riipaisi hänet pelon vallasta, antoi voimia. Hän juoksi, juoksi ääntä kohti, poikki sarkojen, yli ojien ja pysähtyi hengästyneenä Ollin häkin luo, joka oli valmiina lähtöön.