— Astukaa häkin säleelle, kädet tänne!

Silmänräpäyksessä hän oli Ollin sylissä ja hurjistuneet hevoset kiitivät hillittöminä vainiolla, vapisevina ja vaahtoisina, sillä tulta iski ja jyräykset rämäyttelivät kuin maata repien.

He tulivat tajuihinsa tuntien heinähäkin heilahtavan. Olli kiskaisi ohjat tiukalle, iski silmänsä eläimiin ja ohjasi latoa kohti.

Saima oli polvillaan heinissä, kädet ristissä, kalpeilla kasvoillaan onnellinen hymy.

Ilmassa kuului huminaa, kaikki pimeni ja räiskivät rakeet piiskasivat kasvoja, ihoa läpi ohuen puvun. Samassa he kuulivat päänsä päällä mahtavan humun, hevoset pysähtyivät, ja puolipyörryksissä tunsi Saima olevansa katon alla.

— Ei hätää! kuului Ollin ääni. — Ollaan katon alla!

Hän oli jo ennättänyt hypätä alas, irrottaa hevoset häkin edestä nostamalla koukan reen kenosta ja rauhottaa eläimet.

Saima ei voinut nähdä mitään, ilma oli pimennyt rakeista. Hevoset hirnahtelivat, mutta pysyivät rauhallisina tuntien olevansa katon alla ja isäntänsä käsissä.

Muu heinäväki oli saanut osansa rakeista ja saapui paraassa ryöpyssä ladolle. Hetken kuluttua valkeni, rakeet räiskyivät katolla väsyneesti, tuuli hellitti ja ahdistava painostus hävisi. Pääskynen pesässään ladon kurkihirrellä visersi pojilleen: kui, vik! ja samassa se jo lehahti ulos. Aurinko pilkisti mustien pilvien lomasta, synkkeni, hymyili uudestaan.

Syvä huokaus, ja luonto, ihmiset, eläimet kohottivat virkeinä ja ylpeinä päätään kuin joutsen aalloista noustessaan.