— Rakeet ovat harjulla sulaneet ja valuvat nyt vanhaa uraa purona alas vainiolle, sanoi Olli hypättyään ovelle. Nyt kai mekin uskallamme kotiin.
Kuiva maa oli janoissaan imenyt kosteuden ja maantiellä oli vain syvennyksissä pieniä lammikoita. Saima astui kevyenä; poissa oli painostus, tuska, — lumous. Ja ellei Olli, pelto, väki olisi olleet hänen ympärillään, olisi hän varmaan uskonut nähneensä tuskallista unta. Myrsky oli pyyhkinyt pois kaikki epäilykset. Elämä oli jälleen kevyttä, suloista.
Kun illallinen oli syöty, oli jo kesäinen yö alulla.
— Hyvää yötä!
He menivät kumpikin kamariinsa salin päähän.
Saima oli hiljaa, niin hiljaa, ettei itsekään omia liikkeitään kuullut. Hän tunsi naapurinsa läheisyyden, aivan kuin olisi ollut samassa huoneessa, ja se lumous, joka oli hetkeksi väistynyt, heräsi uudestaan kesäyön salaperäisyydessä, kuiski ja kiehtoi yksinäisyydessä, piti hereillä, viritti ihania, ennen tuntemattomia onnensäveliä, hymyili, punoi helliä pauloja.
Vasta aamulla Saima nukahti ja heräsi, kun suuruskello soi. Hän hypähti ylös. Salista kuului Ollin matala ääni ja äidin hiljainen puhe. Tuossa tuokiossa hän oli valmis. Silmät loistavina, ruumiissa huumaavan unen suloisuus hän astui saliin äidin ja Ollin luo. Se oli kuin jatkoa yön uinailuihin, eilisen päivän seikkailuihin.
Ja Olli omisti hänet katseillaan, sitoi ja vangitsi niin, ettei voinut irtaantua, ei poistua. He seurasivat toisiaan katsomatta, puhuttelematta, istuivat kuistille äidin kanssa, unohtuivat siihen ja kuuntelivat omia aavistuksiansa.
— Tuolta harjun huipulta mahtaisi olla ihana katsella tänne laaksoon, sanoi Saima.
— Sinne menee polku, sanoi emäntä.