Olli oli vakava kuin vihille mentäessä.
— Nyt alkaa nousu, astutaan hiljaa, varovasti. Tästä kaartuu polku, kulkee kiemuroina tuonne kivelle ja sieltä —
— Entä sieltä?
— Saamme nähdä kohta.
He tulivat kalliolle. Ammottava syvyys levitti kitansa kallionrepeämässä. Olli nosti Saiman syliinsä ja hyppäsi kuilun ylitse, ennenkuin Saima oikein tajusi, miten voisi päästä kuilun toiselle puolelle.
Huumaantuneena Saima seurasi opastaan, turvasi hänen käsivarteensa, sulki silmänsä syvyyksien reunalla ja katsoi etäälle ja ylös. Polku kiersi yhä jyrkkenevää rinnettä huipun ympäri ylemmäs ja ylemmäs, kunnes he seisoivat aukeamalla, tasaisella kukkulalla, jonne pysähtyivät. Saima huokasi syvään, seisoi omin neuvoin, hiljaa irrottuen Ollin käsivarresta.
Laakso supistui heidän silmissään pieneksi lakeudeksi ja harjut siirtyivät lähemmäksi toisiaan. Vedet aukenivat lahden suusta leveiksi seliksi ja saaret ripottuivat niiden pinnalle kukkeina ja vihreinä.
— Ah, täällä on kevyt olla, luulisi voivansa lentää. Emmekö ole askelta lähempänä taivasta? Sano — ja maa, maa on kaunis ja avara. Oi, Olli, tuo laaja vesi, saarten paljous ja manteren tummanvihreät viivat taivaanrannalla — tämä on meidän kehtomme!
Olli kiipesi puuhun, joka kurotti oksiaan jyrkänteeltä korkeuteen.
Hän tahtoi tehdä jotakin uhkarohkeata, huimapäistä.
— Älä, älä, minä pyydän ja rukoilen, tule alas heti! Saima polki jalkaansa, huusi tuskissaan ja juoksi jyrkänteen reunalle. Olli hyppäsi maahan ja veti Saiman pois reunalta turvalliseen paikkaan.