He istuivat samalle kivelle, katselivat samoja näköaloja, koskettivat toisiaan vapaina ja vakavina. Lumous, joka oli kahlehtinut heitä alhaalla laaksossa, oli hävinnyt täällä korkeudessa. He istuivat kuin kirkossa, puhtaina ja lapsellisina, ihailemassa luonnon suurta alttaritaulua.
Olli laski painavan käsivartensa Saiman olalle ja katsoi häntä vakavasti silmiin.
— Oletko se, mikä näytät olevan? Kirkas kuin päiväpaiste, selvä kuin puron vesi ja kallis kuin kulta?
— Jos sinusta siltä näytän, niin tahtoisin sellainen olla. Vaan — —
Olli vavahti ja tuskallinen pelko ahdisti häntä.
— Vaan — —?
— En minä tiedä. Minua pelottaa — ei sentään nyt — nyt on vapaa hengittää ja hyvä olla. Sinä olet niinkuin minä ja — —
— Minä olen niinkuin sinä. Ja molemmat olemme kuin yksi minä.
He katsoivat toisiaan avoimesti silmiin.
— Annatko minulle suuta?