Saima antoi hänelle huulensa, kosketti kevyesti kuin tuulenhenkäys miehen puhdasta suuta.
Olli katseli häntä yhä, taukoamatta, koskettamatta kuin pyhää ihmettä.
— Mennään alas, äiti odottaa, sanoi Saima.
— Ei vielä, viivytään hetkinen edes.
Hetket kasvoivat minuuteiksi ja minuutit tunneiksi ja kesäinen pitkä päivä lehahti kuin unelma.
— Saima, minusta tuntuu, ettet sinä ole oikein minun omani.
Saima katsoi häneen kysyen.
— Sinä olet kaupungin!
Saiman katse häipyi etäisyyteen, kädet valahtivat helmaan ja vanhat tutut mielialat kaupungin elämästä leikkivät ajatuksissa. Hänen oma huoneensa, koulutunnit, illat pauhaavissa seuroissa, toverit, ystävät, tanssiaiset, teatterit, koko täyteläinen, vilkas elämä kulki hänen mielikuvituksensa silmien editse hymyillen ja houkutellen viittomalla hänelle. Kuvat olivat voimakkaita, veivät hänet kauas täältä harjun huipulta. — Kerrankin seurahuoneella arpajaisissa — siellä oli eloa, väriä, sointuja, siellä sykki ja paloi. Sitä hehkua ja lumousta! Sellaista ei unohda, se menee vereen; se oli hänen veressään, sitä hän ei voinut — —
Olli katsoi ja katsoi hänen kasvojaan kuin se, joka lukee omaa tuomiotaan, seurasi Saiman pakenevaa sielua ja upotti siitä syntyneen tuskan omaan sieluunsa. Polttava kipu pakotti hänet kätkemään kasvot käsiinsä, ja Saima heräsi mietteistään kuullessaan hänen huokauksensa. Mutta Saima oli itse omien mielikuviensa vallassa, ei kyennyt tajuamaan toisen mielialaa, ja jatkoi ääneen ajatuksiaan: — Onhan se ihanaa ja minä uskon, että aina täytyy olla sitä elämää!