Olli nosti kasvonsa ja kysyi: — Mitä sinä tarkotat?
— Tietysti elämääni kaupungissa ja sitäkin, että minä olen luotu juuri siihen. Kuule, Olli, oletko sinä pahoillasi? Saima yritti irrottaa hänen käsiään, joihin hän jälleen nojasi kasvojaan.
— Anna minun olla! huusi Olli luonnottoman töykeällä äänellä.
Saima nousi hiljaa, hiipi jyrkänteen luo, jossa puu kurkotti oksiaan syvyydestä, istui oksalle ja kiikkui. Häntä ei huimannut, kaikki oli yhdentekevää.
Olli istui yhä kasvot käsissä.
— Joko mennään? kysyi Saima.
Olli nosti päänsä, näki Saiman vaarallisen asennon, nousi kalpeana ja meni henkeään pidätellen puun luo ja nosti Saiman alas. Sanattomina he seurasivat kiertelevää polkua jyrkän harjun laidalta alas laaksoa kohti. Nouseminen oli ollut vaikeata, mutta laskeminen oli vieläkin vaikeampaa, sillä maassa oli sileänään havuneulasia ja niiden päällä lipesi jalka kuin liukkaalla jäällä. He kulkivat askel askeleelta puista ja oksista pidellen. Kuilun yli heitti Olli kaksi paksua puuta, ojensi kepin toiselta puolelta Saimaa vastaan ja veti hänet turvallisesti yli.
Alas saavuttua uupui Saima. Polvet pettivät, ja hän pyysi saada yksin jäädä lepäämään metsään.
— Saima, minä pyydän! Äidin vuoksi pitää meidän olla yhdessä. Emme saa häiritä hänen rauhaansa.
Saima aikoi kysyä, kenen rauhan hän oli rikkonut ja miten rikkonut, vaan ei voinut, sillä hänen oma itsensä oli matkalla vaietessa siirtynyt hetkeksi syrjään ja Ollin mielentila vaikutti häneen lamauttavasti. Se oli vastenmielistä, harmillista, miksi Ollin piti ruveta jurottamaan! yritti hän ivailla itselleen, mutta sittenkin nousi oikea tunne pinnalle, heitti jälleen syrjään kevytmielisyyden. Se oli sietämätöntä! Hän polki jalkaansa ja puristi sormet nyrkkiin, mutta samassa hän rehahti nauruun ja puoleksi itkuun.