— Me olemme koreita kihlatuita! Sulhanen jurottaa ja morsian pui nyrkkiä. Tule tänne, Olli!
Olli katsoi häneen liikahtamatta seisten puuta vasten ja Saiman nauru haihtui, kyyneleet tipahtivat tottelevista silmistä ja hän seurasi tahdottomana miehen omistavaa katsetta. Se sama kahlehtiva lumous — harjulla se oli ollut vapaata ja kirkasta onnen paistetta — joka näytti elävän täällä alhaalla laaksossa, pakotti kaikki muistot, kaikki mieliteot, syyt ja vastaväitteet vaikenemaan ja väistymään utuisen, houkuttelevan, oudon lumouksen tieltä. Nöyränä hän painoi päänsä Ollin rinnalle.
— Nyt minä — —
Olli näki hänen raukean katseensa, tunsi vapisevat huulet huulillansa, silitteli mustaa tukkaa.
— Peitä minut syliisi, kas niin. Tunnustan sinulle jotakin. Eilen — minä en voi!
— Eilen, entä sitten, sano, sano, kuiskasi Olli kohottaen Saiman hehkuvat kasvot ja katsoi silmiin.
— Eilen minä näin sinut laiturilla. Sinä olit kuin nuori sankari!
— Saima!…
— Olli kulta, älä koskaan päästä minua luotasi, ei koskaan! Minussa on kaksi voimaa, sellainen paha, kade ja itsekäs, lumottu, ja toinen on sinun Saimasi, joka kaipaa rakkautta, janoo, rukoilee sitä!
— Rauhotu, tyttöseni, sinähän olet kuin kuumeessa. Sinä olet nyt minun, muista se, ja niin kauvan kuin näen rahtusenkaan rakkautta silmässäsi, ei mikään voima meitä erota.