— Olli kulta, olethan sinä minua järkevämpi, uskollinen ja lempeä kuin maa, älä vaadi minulta kaikkea, ole kärsivällinen. Sinä olet niin — kuinka sanoisin — olemukseni lepää sinussa. Elämä on suurta, Olli!
IV
Syksy alkoi lähetä. Yö oli jo yhdeksänä, päivä pilkki pilvien lomista, kaste virui maassa myöhään aamuun, ruiskykät kököttivät pelloilla ja riihestä kuului kotoinen kolina.
Saima sytytti lampun pienessä kamarissaan, jonka hän omilla taikakeinoillaan oli tehnyt viehättävän somaksi. Mutta nyt valkoiset matot, kirjaillut verhot hyllyjen edessä ja liinapeitteet kaikkialla, itse ketokukatkin laseissa hermostuttivat häntä.
— Huh, kuinka täällä on ummehtunutta. Kapsäkki-elämää, sanoi hän astuessaan Ollin luo saliin.
— Hm, taitaa olla.
Olli oli nykyään aina hyvällä tuulella, aina pystyssä.
— Tulehan lähemmäksi lamppua, katsotaan, onko mennyt rikka armollisen neidin silmään, sanoi hän nauraen ja veti Saiman syliinsä. — Mitä sinä nyt haluat? Sano pois!
— Minä tahtoisin matkustaa, sanoi Saima varmasti ja irrottautui
Ollin pitkistä käsivarsista.
— Minne? kysyi Olli niin hämmästyneenä, että Saima remahti nauruun.