Saimasi.
Vastaukseksi hän sai sähkösanoman:
Lauantaina kuuden junassa.
Hän tulee, tulee! Saima sulki silmänsä, näki valkean otsan, päivettyneet kasvot ja hellät, uskolliset silmät. Hänellä oli oma. Ellei olisi — —! Olli tulee lauantaina! huusi hän pukiessaan ystävälleen, joka oli lähdössä kouluun.
Hän kampasi mustaa tukkaansa, veteli sormiensa välitse ja antoi valahtaa paljaalle kaulalle, nosti sen jälleen laelle, kiinnitti erilaisiin poimuihin ja hymyili tyytyväisenä. Sitten hän pukeutui hitaasti ja tuhannet kujeet hänen ja Ollin välillä muistuivat mieleen, ajoivat punan poskille ja kainostellen omaa kuvaansa peilissä hän painoi päänsä alas ja lähti lumomielin kaupungille.
Satua, satua, hoki hän itselleen, kulki puodista puotiin ja osti pehmeitä, utuisia vaatteita, herkullisia värejä…
Satulinnassa ei ollut ketään. He kahden.
Oli se vuodenaika, jolloin taivas on sininen ja ihmisen kaipuu nousee korkeammalle kuin linnut lentävät.
Oli jo lauantai. Juna vihelsi ja painautui sillan juurelle huumaavalla vohkinalla. Samassa Olli hyppäsi Saiman viereen, ennenkuin hän oli ennättänyt vilkaistakaan kehenkään tulijaan, tarttui käsivarteen, puoleksi nostaen työnsi eteenpäin väentungoksesta.
He saivat hevosen.