— Älä puhu siitä. Nyt uhmaan kohtaloa. Minun täytyy tehdä jotakin, jotakin häikäisevää ja temmata Olli mukaani äkkirynnäköllä ja irrottaa hänet sieltä, ja kun se vain kerran onnistuu, niin —!
— Niin sinun ei tarvitse mennä Kulanpäähän. Kuulehan, lapsi kulta, Olli on mies kiireestä kantapäähän ja sinä olet oikeata silmän ruokaa ja sydänten musertaja ja vielä päälliseksi rikas. Sinulla on kaikki aseet käsissäsi. Ollilla on vain turpeensa ja sen mukaan, kuin minä tunnen häntä pikku nasikasta saakka, hän ei sitä hellitä.
— Te olette hirveitä! huusi Saima suuttuneena. — Sinäkin asetut hänen puolelleen ja hän on ihan hullu, itsepäinen jörri!
Vanha Viisas heilutti sormeaan: — Saima, Saima, varo ettei sinusta tule satusi syöjätär — silloin —!
— Ha, ha, haa. Tämä on niin hassua, että sydäntä kirvelee ja tahtoisin nyrkkiä puida. Hyvästi, nyt minä lähden satulinnaa etsimään.
VI
Olli kulta!
En tiedä enää päivänmääristä, en kellonlyönnistä. Aamulla nousen, kun silmäni avaan, ja yöllä menen levolle, kun en enää voi niitä auki pitää. Telefoneeraan, juoksen, piirrän, neulon, neuvottelen. Taivasten tekijä, kuinka ihmiset ovat hitaita, typeriä ja saamattomia.
Olen ollut nämä kolme viimeistä viikkoa rakkauden komedianttina. Kuulutus näes. Kaikki isä-ukon tutut, vanhat tädit ovat käyneet, tuoneet koko läjän romua. Enkös minä ole kauhea? Tietysti he ovat armaita ihmisiä.
Kaikki on valmista, kun tulet — nyt varmaankin sären sinun taivaasi — mennään sanasankarin luo, hänen kotiinsa. Ja sitten olemme taas sinä ja minä, kaksi ihmistä. Alkaa satu niin pitkä kuin itse tahdot. En pyydä mitään, en aseta ehtoja. Sinun tahtosi on minun tahtoni. Tule!