— Ja mitä te luulette —?
— Sinulla on sileä ja timanttisormus samassa sormessa.
— Niin on, entä sitten?
— Aalto sanoi, että se timantti on ihan varmaan aviomiehen sydämestä puristettu. Me sanoimme kaikki, ettei se ole totta, ensiksikään te ette ole naimisissa ja toiseksi Saiman miehen sydän ei ole kivestä. — Kuka tietää, sanoi Aalto, vaikka Saima rouva vielä purjehtisi karille siinä suuressa sydämessä. — Saima, sinä et saa salata mitään, emme koskaan anna anteeksi… Hän olisi rupattanut kauankin, mutta Ollin matala ääni katkaisi sanatulvan.
— Me olemme naimisissa.
— Kuitenkin! kirkaisi neiti ja juoksi sisään helmat heiluvina kuin linnun siivet.
— Nyt on satu päättynyt, sanoi Saima hiljaa. Minä en kehtaa mennä saliin.
— Lähdetään pois kaikessa hiljaisuudessa.
— Ja näytetään heille pitkää nenää kuin pahat lapset. Olisipa se somaa, kutsuvieraat karkaisivat.
— Mitä hemmetin kutsuvieraita me olemme?